Hurlumhei!

Hupsista.  On vähän blogin päivittäminen jäänyt.

Edellispostauksen jälkeen olen vihdoin saanut työasiat jonkinlaiseen järjestykseen, kodin järjettömään epäjärjestykseen ja lapsi hakee järjestystään taas kerran kotiarestista.

Mistähän tämän purkamisen aloittaisi?

Edellispostauksen jälkeen tosiaan tuli flunssa. Tai influenssa. Mikä nyt ikinä olikaan.  Kovaa kuumetta ei noussut, mutta sitkeää lämpöilyä ja vielä sitkeämpää tukkoisuutta. Pseudoefedriinidoupingilla on menty jo monta päivää (kuusi) ja kaiken stressin ja säätämisen seurauksena sama aika on syöty kilpaa myös vatsansuojalääkettä ja rennietä järkyttävän invalidisoivaan närästysvaivaan.

Työasiat sain siinä mielessä järjestykseen, että viimeinen (ja haikea) työpäiväni sotainvalidien ja sotaveteraanien kuntoutuksen parissa oli 11.3.13 ja samana päivänä kävin allekirjoittamassa sopimuksen kaupungin sairaanhoitajan toimeen. Ehdin juuri ja juuri kotiovesta sisään, kun sain puhelun, että minut on valittu myös keskussairaalaan varahenkilön paikkaan. Ou mai! Kädessä oli juuri kirjoitettu työsopimus, avaimet ja kaikki. Pikaisesti puntariin omat mielenkiinnonkohteet, ammatillinen kehittyminen ja valinta keskussairaalan eduksi. Siispä 12.3.13 palauttamaan juuri saadut avaimet ja kirjoittamaan uusi sopimus, tällä kertaa sairaanhoitopiirin kanssa.

13.3.13 neljäntenä hääpäivänäni aloitin aivan uudenlaisessa työympäristössä, aivan uudenlaisissa tehtävissä. Ai vitsi!

Kyseinen päivä oli merkittävä myös siinä mielessä, että:

... onnellinen treenaaja pääsi pitkästä - pitkästä aikaa tekemään jalkatreeniä hääpäivän, uuden työpaikan ja lähes 2kk jalkatreenitauon kunniaksi.  - Arvetenkin tein liian kovaa tauon pituuteen nähden ja siitä sai "kärsiä" tehokkaasti koko loppu viikon.

Torstaina taasen ilmeisesti Möllerin Omega 3 - pikkukaloista virtaa saanut nuorimies kunnostautui hömöilemällä oikein urakalla. Tilapäivitys facebookissa kuvasi tilannetta näin:

Kas, siinähän se oleellinen tulikin. Katastrofin - tai ainakin finanssikriisin - ainekset oli ehdottomasti olemassa. Avomersun rättikatolle voisi  talvikamppeineen n. kolkytkiloisen kahdeksanvuotiaan painosta käydä aika kallista pahaa vahinkoa.  Tällä kertaa onneksi selvittiin pahoittelulla ja anteeksipyynnöllä, koska mitään vahinkoa katolle ei ihme kyllä tullut. Fiilis äitinä oli kyllä jotain täydellisen epäonnistumisen ja täydellisen epäonnistumisen välimaastosta.

Viikonloppuna mies oli keikkareissulla ja mä olin lauantaina vielä töissä. Ulkona oli aivan mielettömän ihana, aurinkoisen keväinen ilma. Joskin aika rapsakka pakkanen.  Joku kevätmania on kai päässyt silti iskemään, koska työpäivän jälkeen ajoin Kodin Terraan ja sitten kävi näin:

Sunnuntain aurinkoista päivää ei sentään tuhlattu sisällä remonteeraten, vaan pakattiin välineet autoon ja lähdettiin mäkeen.

Lasit silmille ja kärpänen on valmiina mäenlaskuun!

Ei näytä pahalta...

Pari tuntia hiihtokoulua juniorille, tällä kertaa suksilla. Hiihdonopettajan kanssa isoon mäkeen.

Mäenpäältä näytti aika jyrkältä (ei ikuistunut kännykameraan...)

Jännittynyt juniorilaskija

Vähän mäen päällä jännitti, mutta rohkeasti ja hallitusti mutka kerrallaan alaspäin!

Mä osasin! Jeee! 

Ja äitikin selvisi...

Yhteensä 3,5h aktiivista mäenlaskua tuntui heti laskemisen jälkeen vähän polvissa ja sen jälkeen pohkeissa. Iltapuhteina sunnuntaina viimeisteltiin makuuhuoneen remontti. Maanantainen vapaa menikin vähän lorviessa.

Tänään on taas palattu arkeen ja töihin. Jahka pakolliset kotityöt on hoidettu ja mies on ottanut komeusunensa, niin eiköhän tästä oteta suunta kohti Foreveriä. Viime aikoina treenitunnit on ollut hävettävän heikoilla, mutta toisaalta - aika paljon kaikenalaista muuta on ollut ohjelmassa ja mielessä. Uusi työ on ainakin virkistänyt mieltä aivan hurjasti ja vaikka sisäistettävää ja opittavaa onkin paljon, niin silti työpäivän jälkeen jää virtaa tehdä jotain muutakin.

Hyvää viikonalkua myös sinne. Lupaan yrittää aktivoitua päivityksien (ja treenien kanssa).