torstai 29. elokuuta 2013

Valonpilkahduksista suoraan synkkyyteen

Hupsista taas. Edellisestä postauksesta on mennyt aikaa taas melko reilusti. Olkaa hyvät vaan tai pahoitteluni - jokainen valitkoon mieleisensä.

Kiitos kysymästä. Herkkulakko ja SD on menneet moitteettomasti. Tähän asti, mutta siitä tuonnempana. Juoksuohjelmassa on tapahtunut edistymistä, sunnuntain pitkis taittui nimittäin reilu 10min reippaampaa tahtia kuin vuosi sitten, matkan pituuden ja reitin ollessa suunnilleen sama.

Samoin salilla on homma maistunut - ei valittamista.


Salille menossa...
Supedietissä oli tällä viikolla tankkauspäivä. Ohjeessa se oli keskiviikkona, mutta mun kalenteriin se istui paremmin tiistaille. Kaikenlaista kummaa sitä piti syödä.




Tankkauspäivän ilta tuntui vatsanseudulla kyllä...
Tänä aamuna oli onneksi tilanne jo vähän toisenlainen...
SD:n saldo -2,8kg 2½viikossa.
Päivä jatkui sitten melko surkeissa merkeissä. Mä olen flunssainen. Ei siis kuumetta eikä mitään, vaan tukkoinen nenä. Vapaapäivä on mennyt siis ihan lepäillessä. Lisäksi tultiin sen raskaan päätöksen eteen, että 14½-vuotta mukanani kulkenut karvaturri oli aika päästää tuskistaan ja nukuttaa ikiuneen. Päätös tehtiin eilen, mutta ajankohta jäi vielä auki.

Poski poskea vasten.

Poika, jonka elämän jokaisena päivänä meillä on ollut Piitti.
Tänään poika tuli koulusta kotiin itkien ja kertoi miettineensä asiaa. Piitti on vanha ja viime aikoina vointi on mennyt alaspäin. Päätös koiran lopettamisesta lähiaikoina oli jo tehty. Pikkumies esitti toiveen, että se (lopetus siis) tehtäisi sitten mahdollisimman pian, että voisi surra ja jatkaa elämää. Viisas nuori mies. Soitettiin koiralle eläinlääkäriasemalta eutanasia-aika ja valittiin pieneläinkrematorion kuvastosta yhdessä tuleva uurna. 

Koira sai viimeisen ateriansa. Melkoiset herkut tarjottiinkin.

Maksavikaisen koiran märkäruokaa kurkulla. Bon appetit! 


Ja jälkiruuaksi hammasharjatikku. Eihän tuo takkuturkki miltään älyn jättiläiseltä tässä turpa ruuassa näytä, mutta voi hyvänen aika, että se on vaan ollut rakas.

Koira on ollut aina luonteeltaan persoonallinen. Ei koskaan mikään erityisen sosiaalinen, ei mikään standardihöntsä, saati yhtään hellyydenkipeä. Ehkä ennemminkin sellainen omissa oloissaan viihtyvä, maailman runtelema Aasi Ihaa. Vähän hajamielinen professori. Hyvin, hyvin harvat kerrat tältä koiralta sai suukon - mutta silloin harvoin se tuli sitäkin suuremmalla rakkaudella. Useinmiten Piitti vain tokki karvaisella, haisevalla ja takkuisella turvallaan ja joskus saattoi jopa köllähtää kainaloon.

Tänään klo 18 meillä oli aika. Koira taisi jo vaistota pääsevänsä maallisen elämisen taakastaan ja lähti häntä heiluen ovelle, ennen kuin ovi edes aukeni.

Kävi viimeisen kerran haistamassa korttelin kulman hajut ja hyppäsi autoon.

Crawford Silky Shine aka Piitti 21.2.1999 - 29.8.2013
Näissä merkeissä me siliteltiin koiraystävä ikiuneen. Rauhoittamisen jälkeen nostettiin kaveri pöydälle, annettiin lopulliset annokset narkoosiainetta ja lopetusainetta. Mä pidin kättä koiran rinnan päällä ja tunsin sormissani kultaisen koirasydämen viimeiset lyönnit.

Lepää rauhassa, rakas karvaturpa. Jää iso ikävä ja kaipaus.

Olkoon mikä herkkulakko tahansa, niin koiran nukutuksen jälkeen juotiin TASSUviinerikahvit.


Siinäpä sitten päivän murheelliset fiilikset. Silmäkulma näkee välillä koiran siellä ja tuolla ja suru valtaa mielen, vaikka ehdottomasti oikean ratkaisun tässä teki ja varmasti ihan oikealla hetkellä.

Nyt kun on kaksi päivää silmät turvoksissa ja räkää valuttaen itketty koiraa, niin voisi flunssakin jo vaikka hellittää, jotta pääsisi taas treenin pariin.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kommentoi. Anna ehdotuksia. Neuvo. Kritisoi. Kysy. Kehu. Hauku.