Toivepostaus: Hoitotyön tähtihetkiä

Edellisellä kerralla kun kyselin mistä aiheesta haluatte kuulla, sai hoitotyön tähtihetket muutaman äänen. En ole vaan saanut aikaiseksi niistä kertoa, koska pääsääntöisesti on blogin sisällössä keskitytty kuitenkin treeniin / yövuorojen treenejä pilaaviin vaikutuksiin.

Nyt, pari päivää työstä vieraannuttuani voisin ehkä sanan tai pari kertoa omasta työstäni ja siitä miten tähän olen päätynyt.

Kaikki alkoi siitä, kun totesin 19-vuotiaana vasta valmistuneena parturi-kampaajana, että en halua ryhtyä yrittäjäksi, enkä ottaa taloudellista riskiä alle 20-vuotiaana. Sen lisäksi polveni olivat (ja ovat) erittäin huonot, eivätkä tykänneet yhtään pitkiä aikoja paikoillaan olemisesta / työtuolin sivuttaisliikkeesta. Noin 10kk ehdin valmistumisen jälkeen tehdä töitä parturi-kampaajana, kunnes lopetin. Siirryin karenssin pelossa sinne minne satuin pääsemään, eli DNA-puhelinliittymien telemarkkinoinnin pariin. "Oikeiden" töiden hakeminen jatkui ohessa koko ajan. Hain melkein mitä vaan työtä, josta nyt voisi saada järkevää tekemistä suhteellisen säännöllisellä palkalla.

Kesällä 2002 päädyin hakemaan paikkaa, jossa haettiin henkilökohtaista avustajaa CP-vammaiselle pyörätuolia käyttävälle naiselle. Hain paikkaa ja sain paikan. Työtä oli vain 10h/vko, joten jotain piti siihen oheen keksiä lisäksi. Hain grillimyyjän paikkaa ja sain senkin. Näitä kahta yhdistäen tein töitä loppuvuoden. Loppuvuodesta avautui paikka, jossa haettiin henkilökohtaista avustajaa naiselle, joka on täysin vuoteenoma. Työtä olisi tarjolla 30h/vko. Ammattikoulumatematiikalla laskin, että 10+30 = 40h/vko, eli täysipäiväinen työ. Sattumalta työpaikkojen fyysinen sijaintikin oli niin lähellä toisiaan, että töiden yhdistäminen onnistui hyvin. Hain paikkaa ja sain paikan, jätin työt grillimyyjänä.

Näistä kahdesta työstä heräsi "hoivaviettini" ja jonkin aikaa työskenneltyäni ajattelin, että hoitotyöstä voisin opiskella itselleni tulevaisuuden ammatin. Henkilökohtaisen avustajan työ ei välttämättä ole lainkaan hoitamista sanan varsinaisessa merkityksessä, vaan avustamista sellaisissa asioissa, joihin syystä tai toisesta vammautunut ei itse pysty. Työ voi yhtä hyvin olla ruuanlaittoa, kuin vaativaakin sairaanhoitollista työtä. Yhtä tärkeätä on juosta ojanpohjalle hakemaan kevään ensimmäinen leskenlehti nähtäväksi ja koettavaksi, kuin huolehtia avustettavan hygieniasta. Näissä työpaikoissa sain tehdä molempia ja hakeuduin opiskelemaan ammattikorkeakouluun sairaanhoitajaksi.  Opintojen aikana laajensin työnkuvaani yksityiseen sairaalaan, jossa painottui taas enemmän hoitotyö, kuin avustaminen. Ehdin opiskella vuoden, kunnes jäin äitiyslomalle.

Sain lapsen, elämä vei ja toi (tässä välissä asuttiin vuosi Joensuussakin!) ja sen jälkeen se enimmäkseen vei. Mutkien kautta päädyin keskeyttämään amk-opinnot ja opiskelemaan oppisopimuskoulutuksella lähihoitajaksi kotiseudullani Keski-Suomessa. Oppisopimuskoulutuksen suoritin yksityissairaalassa, jossa työnkuva oli melkoisen laaja. Hoidettavina oli katkaisuhoidosta saattohoitoon ja plastiikkakirurgiasta ohitusleikkauksen jatkohoitoon. Opiskeluaikaan mahtui myös paljon saattohoidon käytännönkokemusta omaisen roolista puolisoni sairastaessa syöpää ja lopulta menehtyen siihen. Putosin, nousin jaloilleni ja tapasin nykyisen mieheni. Lähihoitajaksi valmistuin 2008 ja samantien muutin uuden elämän perässä Hämeenlinnaan  ja syksyllä 2009 olin jo opiskelemassa Hämeen Ammattikorkeakoulussa jälleen keskenjäänyttä sairaanhoitajan tutkintoa.

Lähihoitajana ehdin työskennellä palvelutalossa ennen siirtymistäni nykyiseen työpaikkaan. Tämän hetken leipätyöni on siis sotainvalidien laitoshoito ja laitoskuntoutus sekä sotaveteraanien laitoskuntoutus.  Asiakaskuntaamme ovat siis suomen sodissa maatamme puolustaneet tai muissa maanpuolustustehtävissä toimineet ikäihmiset sekä nyt sotaveteraanien vähentyessä myös muut kuntoutusta vaativat asiakkaat.

Sairaanhoitajaksi valmistuin kesäkuussa 2012. Sivuaineenani suoritin mielenterveystyön sivuaineen ja psykiatria on sydäntäni lähellä. Tällä hetkellä vaan ei tunnu hyvältä alkaa hakeutumaan uusiin tehtäviin erikoissairaanhoidon puolelle, joten vastaanotin vakituisen paikan omasta työstäni 1.7.12 alkaen. Yritän hakea haastetta omasta työstä vastuualueiden (kotiutus, psykososiaalinen kuntoutus, saattohoito) ja muuttuvan tilanteen kautta.

Omassa työssäni ehdottomasti parasta on asiakkaat. Enpä tiedä sen kiitollisempia hoidettavia, kuin maamme veteraanit / sotainvalidit. Toiseksi parasta on ehdottomasti se, että meillä on yleensä henkilökuntamitoitus resurssoitu niin, että meillä on antaa aikaa. Ehditään kohdata asiakkaat yksilöinä, hoidetaan kokonaisuutta ja huomioidaan itse asiakas ja hänen omaiset. Työmme perustuu kuntoutukseen ja kuntouttavaan työotteeseen, joten asiakkaan puolesta ei tehdä mitään, mitä hän itse voisi avustettuna/apuvälinein tai ajan kanssa tehdä itsekin.

Omalta osaltani teen työtä sydämellä, vaikkei sairaanhoitajan työ ikäihmisten parissa olekaan niin mediaseksikästä, kuin esimerkiksi sairaanhoitajan työ ison sairaalaan tehohoitoyksikössä. Kun kuulee ja näkee sotiemme veteraanien kertomuksia sodista ja näkee sodan jäljet sodassa invalidisoituneen ikäihmisen vartalosta ja mielestä, sitä menee nuori ihminen melko nöyräksi. He ovat uhranneet henkensä maata puolustaakseen, jotta meidän vanhemmat, me ja meidän lapset saavat elää rauhan ajassa. Itsenäisyyspäivänä työpaikalla on niin harras tunnelma, että ilmaa voisi leikata.

Minä ja Sinä ja me kaikki olemme heille velkaa arvokkaan vanhenemisen ja hyvän hoidon.

Oman työuran tähtihetkiin ei lukeudu dramaattisia käänteitä eikä piippaavia laitteita. Minun tähtihetkeni tulee siitä, kun ojennan äitienpäiväruusun sotaveteraaninaiselle toivottaen hyvää äitienpäivää ja hän vastaa kyyneleet silmissä kiitokset, todeten, ettei ole vuosikymmeniin saanut äitienpäiväruusua. Hän haluaa halata minua kiitokseksi ja sen sallin. Kyyneleet on silmissä molemmilla. Tähtihetkiin kuuluu ehdottomasti myös se, kun saa vilpittömiä kiitoksia hyvästä hoidosta ja huolenpidosta yli 90-vuotiaalta kuntoutujalta, jonka elämänlaatu ja kotona selviytyminen on kohentunut sen vuoksi, että on saanut olla kuntoutumassa hoitolaitoksessa, jonka työyhteisöön minä kuulun. Puhumattakaan niistä liikutuksen kyyneleistä kuntoutujan silmissä , kun ylilääkärin, hoitajien, osastonsihteerin, laitoshuoltajien, viriketoiminnanohjaajan, keittiöhenkilökunnan ja fysioterapeutin lennosta muodostama sekakuoro kajauttaa ruokasalissa kesken aamupuuron pyöreitä vuosia täyttävälle naiskuntoutujalle "sä kasvoit neito kaunoinen". Tai  nähdä vakavasti onnettomuudessa loukkaantuneen kuntoutujan  toipuminen täydestä liikkumattomuudesta ensiaskeleisiin ja siitä palaamiseen omaan kotiin kuukausien laitoshoidon jälkeen. Yhdenlainen tähtihetki myös katsoa yksin kotona asuvaa 100-vuotiasta joka vapaa-ajallaan menee omatoimisesti polkemaan kuntopyörää!

Esimerkkejä tähtihetkistä olisi paljon muitakin, mutta eiköhän näistä pääse jyvälle siitä, mistä minä työni ilon ja riemun saan?

Välillä toki minunkin työ on kiirettä, juoksemista ja riittämättömyydentunnetta, eikä pelkkiä tähtihetkiä kyyneleet silmissä. Ikäihmisten kanssa myös fyysinen vointi voi muuttua äkisti. Pitää pystyä myös reagoimaan nopeasti tajunnanmenetyksiin, infektioihin. Jakaa ja antaa lääkkeitä ja tehdä sitä perinteisesti lähihoitajan/sairaanhoitajan työkenttään lokeroitua työtä. Myös perushoito on iso osa työtäni, onhan asiakkaamme iäkkäitä ja usein toimintakyvyltään jo melko paljon rajoittuneita sairauksien ja vammojen vuoksi. Pitää kyetä auttamaan raskaitakin asiakkaita siirtymisissä ja olemaan valppaana hidastamaan putoamista, jos voimat kesken kävelyn loppuu äkisti. Vaara siis piilee myös, että oma kroppa saa osumaa, koska kaikkia äkillisesti muuttuvia tilanteita ei voi hallita, vaikka oma työergonomia olisikin teoriassa ja käytännössäkin yleensä hallussa. On myös psyykkisesti sairaita / muistisairaita asiakkaita, jotka voivat olla hyvinkin rivoja suustaan ja haukkua hyvin henkilökohtaisellakin tasolla hoitajia tai koko henkilökuntaa. Myös väkivallan uhka on arkipäivää. Nyrkkiä ja jalkaa voi tulla myös siksi. Ei siksi, että sinua haluttaisiin vahingoittaa vaan siksi, että sairaus muuttaa psyykettä ja käyttäytymistä hallitsemattomaksi. Myös vastuu on suuri. Väärät lääkkeet väärälle asiakkaalle voi koitua ikäihmisen kohtaloksi, joten virheisiin ei ole varaa...

Onneksi yleensä riittämättömyydentunnekin johtuu ennemmin työyhteisön sudenkuopista , kuin asiakkaiden palautteesta ja vastuun painavaan taakkaankin "turtuu" kun muistaa nöyrän asenteen ja pitää oman työmoraalin ja etiikan korkealla. Huolellisuutta ja tarkkuutta vaaditaan, vaikka vain ihmisiä ollaan mekin. Virheitä sattuu jokaiselle joskus, mutta siitä syystä onkin hyvä noudattaa erityistä huolellisuutta.

Miten tätä sitten jaksaa. Työn tähtihetkillä toki pötkii pitkälle, mutta kyllä isossa osassa tässä paketissa itselläni on tuo liikunnan tuoma "nollausmahdollisuus" ja kyllä hyvä fyysinen kunto auttaa pitämään oman tuki-ja liikuntalimistönkin kunnossa. Ja kun tekee sitä mistä tykkää, niin sillä jaksaa kanssa!

Loppuun vielä.

Hei, olen Devis. Työskentelen epäseksikkäällä  hoitotyön erikoisalalla vanhustyön parissa JA OLEN SIITÄ YLPEÄ!

***
On meistä ollut mediassakin:

Ilveskodin enkelit- levynjulkkarit

Historiikki

Vanhukset paremmassa kunnossa

***

Mitvit!!??

Eilen äänestyksessä oli 14ääntä, nyt nolla! Kiitos blogger! Muistelisin, että arvonta oli voitolla ja uusi ulkoasu oli kai hyvänä kakkosena ja Ässä toivoi juoksurunoa. Mitä muuta te toivoitte?