sunnuntai 2. syyskuuta 2012

Ollako vai eikö olla? Mikä minä olen?

Monna pyysi kertomaan minusta itsestäni, siis treenaamisen ulkopuolelta. Lupasin pyhästi, että palaan aiheeseen ja jopa mietin, mitä kirjoitan.

Olen nyt miettinyt puoli päivää päivän, enkä vieläkään tahdo keksiä, mitä kertoisin itsestäni. Itsestä kertominen on hirmu vaikeaa, kun on kuitenkin aivan tavallinen, tavispirkko. Tavispirkkoudesta huolimatta täytyy kuitenkin miettiä vähän, minkälaisia asioita itsestä haluaa paljastaa. Paljastetaan nyt vaikka ensin sellainen fakta, että onnennumeroni on numero seitsemän. Se johtuu siitä, että olen syntynyt 7.7.1982, joten vietin juuri kolmekymppisiäni. Ikäkriisiäni on tässäkin blogissa sivuttu jo usein.

Musta huumori on aina ollut minulle ominaista, vaikka periaatteessa olen kuitenkin positiivinen luonne. Saatan laskea leikkiä vakavistakin asioista, mutta se ei tarkoita sitä, että ottaisin niitä kuitenkaan kevyesti. Se on vaan tapa minulle käsitellä vaikeita asioita, joita elämääni on mahtunut jo melko paljon.

Olen syntynyt tavalliseen työläisperheeseen. Äiti, isä ja isoveli. Vanhemmat tekivät kovasti töitä yrittäjinä elättääkseen perheensä. Mikään ei ole tullut helpolla. Perhe kävi läpi konkurssin ja avioeron. Isäni käytti hyvin runsaasti alkoholia ja kuoli helmikuussa 2006. Alkoholinkäytöstä huolimatta isäni oli minulle erittäin tärkeä, rakas ja olimme hyvin läheisiä. Ikävöin isää usein.

Minä itse harrastin lapsena telinevoimistelua ja laskettelin. Suurimman osan lapsuudestani, nuoruudestani ja aikuisuudestani olen ollut tekemättä mitään, joten liikunta ja treenaaminen on tullut osaksi elämääni vasta lähestyessäni kolmeakymmentä. Aiheesta olen kirjoittanut vanhassa blogissani täällä ja tässä blogissa postauksessa, jossa kerroin juoksuharrastuksen lähihistoriaa.

Olen tähän ikään mennessä yhden lapsen äiti. Poikani syntyi 2005 ja jäi ainokaisekseni. Olen toista kertaa naimisissa. Ensimäinen avioliittoni alkoi syyskuussa 2005 ja päättyi helmikuussa 2008 jäätyäni leskeksi 25-vuotiaana. Ensimmäinen aviomieheni ja lapseni isä kuoli imusolmukesyöpään. 

Nykyisen aviomieheni tapasin melko pian leskeytymisen jälkeen ja häitä vietettiin maistraatissa seuraavan vuoden maaliskuussa. Perjantaina 13.päivä maaliskuuta vuonna 2009. Juhlia vietettiin 1½ kuukautta myöhemmin vain aikuisten kesken. Vasemman nimettömäni rakennekynnessä oli 13 "timanttia" ja puvun helmaan oli piilotettu 13 mustaa Swarovskin kristallia, joten en ole kovinkaan taikauskoinen. Päiväni ei ollut perinteisin päivä prinsessana, mutta se oli minulle se täydellisin päiväni prinsessana. Kuin myös puolisoni on minulle se täydellisin. Ei ehkä helpoin (en ole sitä itsekään), mutta minulle täydellisin.







Avioliittoamme täydentää miehen kaksi lasta edellisestä avioliitosta. Yhteisiä lapsia meillä ei ole, eikä tule. Olemme tulleet siihen tulokseen, että meidän molempien geenit yhdistämällä syntyisi sellainen itsepäisyyden ruumiillistuma, että parempi antaa maailman olla ilman. Mies on osa-aikainen keikkamuusikko. Rumpali Patajätkässä.

Eilen, miettiessäni tulevaa postausta kysyin kahdelta parhaalta ystävältäni mitä minun pitäisi itsestäni kertoa.

Eini kirjoitti näin:

"mitähän mä kirjotin siihe... ööö
jotain, rauhallinen, herkkä, aina tasainen luonne. hieman ujohko.
smile eiks se noin mee?"
  
Tunnen rakkaan ystäväni jo onneksi niin pitkän ajan takaa, että ymmärsin että puolet ylläolevasta on kuittailua. Mä en ole rauhallinen, enkä varsinkaan tasainen. Ulkopuolisen silmin ja suurimman osan ajasta  olen kyllä ulospäinsuuntautunut ja puhelias, mutta tietyissä tilanteissa olen todella ujo. Herkkä olen, sen myönnän. Toisaalta, tietyissä asioissa elämä on kovettanut myös melko paljon.

Toinen ystäväni, Erika kirjoitti näin:

Erika: "mulla oli äsken jotain kauheen hyviä adjektiiveja ja supelatiiveja mielessä...mmm...mitähän ne oli 

grin
periksiantamaton, empaattinen, huomaavainen, helvetin hyvän numeromuistin omaava, teräväsuinen ja -älyinen!!

tehokas.
luotettava."

Tässä kohti kommentoin väliin: "Nonninonni. Nousee kohta hattuun."

Erika jatkoi: "joskus jopa vittumainen .
palautellaan maan pinnalle takas"

Niin. Myönnän. Osaan olla myös sitä. Välillä pelottavan hyvin.
 

Treenaamisen ulkopuolelta täytyy mainita myös se, että olen äiti. Rakastan lastani ihan hirmuhirmuhirmu paljon, vaikka en olekaan ehkä stereotyyppisin pullantuoksuinen äiti ruutuesiliinassaan. En omista leikkupuistoon sopivia goretexwaterproof- kenkiä ja tuulipukua, enkä jaksa vertailla myöskään lapseni toppahaalarin veden-ja tuulenpitävyysominaisuuksia loputtomiin.

Me ei leikitä äiti-poika leikkejä BeyBladeillä enkä rakentele legoilla. En myöskään järjestä mitään puuhamaata lapseni iloksi kotipäivinä tai lue satukirjoja kovinkaan usein. Silti me touhutaan yhdessä kaikenlaista muuta. Me saatetaan käydä lenkillä. Me voidaan nostaa kahvakuulaa. Me voidaan tehdä ruokaa tai mennä puistoon ottamaan kisa, kumpi keinuu kovempaa. Tai sitten mennään Aulangolle uimaan ja pelleillään yhdessä siellä. Tai sitten pelleillään yhdessä kotona. Ja halitaan. Sitä me tehdään paljon.

Eilen pelleiltiin näissä merkeissä. 



Kirjoitin Facebookiin tuon sydänkuvan alle näin:


"Ollaan vietetty lapsen kans vähän laatuaikaa miehen ollessa keikkareissulla. Viime yön lapsi nukkui poikittain mun kainalossa futonilla ja muutenkin ollaan köllötelty kainalokkain ja nenät vastakkain. Ollaan kutiteltu ja kikateltu. Toteutettu toiveita (kaupan valmisspydäriä ruuaksi) ja käyty harrastamassa. Olen myhäillyt tyytyväisenä tatamin reunalla, kun viereiset aikuiset kehui raitahousuista poikaa erittäin taitavaks. Olen huutanut futiskentän laidalla molaria olemaan roikkumatta maaliverkoissa ja taputtanut vimmatusti kun se verkossa roikkumisesta huolimatta kuitenkin oli pelin hermoilla ja teki hienon torjunnan. Ollaan istuttu saunassa ja keskusteltu henkeviä. Ollaan halittu paljon ja muistettu sanoa, että rakastan. ♥"

 


4 kommenttia:

  1. Entisenä pomona sanon, että OLET PARAS HENKILÖKOHTAINEN AVUSTAJA, MITÄ MINULLA ON KOSKAAN OLLUT, TAI MITÄ MINULLA TULEE KOSKAAN OLEMAAN. Lisäksi olet minulle hyvin rakas ihminen.

    VastaaPoista
  2. Ihana kirjoitus!! <3 Nyt vasta ehdin lukemaan, mutta kiitän toiveeni huomioonottamisesta ja tästä postauksesta! :)
    Oot ehtinyt kokea aika paljon kaikkea ja menetyksiä (suuria sellaisia) on tiellesi osunut. :(
    Mun isän kuolemasta tuli sunnuntaina 9 vuotta. Suurin piirtein samoihin syihin hän nukkui pois kuin sinunkin isäsi. Mutta joka tapauksessa hän oli tärkein, rakkain ja parhain isä minulle! <3

    Voi että. Vielä kerran, ihana kirjoitus. <3

    VastaaPoista
  3. Kiitos Monna.

    Mun isä oli mulle paras isä ikinä, kaikesta huolimatta. Tai ehkä juuri siksi?

    VastaaPoista

Kommentoi. Anna ehdotuksia. Neuvo. Kritisoi. Kysy. Kehu. Hauku.